Julkaisimme kollegani kanssa vähän aikaa sitten artikkelin, jonka aiheena oli erään onnettomuustutkimukseen liittyvän tunnetun näkökulman “falsifioitavuus”. Lähdimme kirjoittamaan tehtyämme havainnon kirjeenvaihdossamme: vaikutti siltä, että kyseinen onnettomuustutkimuksen klassinen näkökulma, Charles Perrow’n ajatus onnettomuuksien väistämättömyydestä eli “normaaliudesta” kytkeytyneissä monimutkaisissa järjestelmissä, on niin yleinen ja itsestään selvä, ettei sille tunnu olevan keksittävissä kovin uskottavaa vastaesimerkkiä. Tästä seurasi toinen yleisempi kysymys: voiko tieteellinen tutkimus tuottaa joissain tapauksissa niin yleispäteviä näkemyksiä, että ne eivät enää ole haastettavissa muiden tutkijoiden vastaväitteillä? Falsifioitavuuden käsite tuntui tarjoavan sopivan lähtökohdan kysymyksen pohtimiseksi.

Kirjoittaessa törmäsimme kuitenkin pian käsitteiden määrittelemisen ongelmaan: falsifioitavuus liittyy teorian käsitteeseen, mutta huomasin että emme tarkoittaneet käsitteellä välttämättä aivan samaa asiaa (kollegani on luonnontieteilijä ja minä yhteiskuntatieteilijä, mikä voi vaikuttaa asiaan, mutta meillä on joka tapauksessa yhteinen tutkimuskohde, onnettomuudet). Lopulta valitsimme varsin käytännönläheisen linjan: käsitteiden sisältö on oikeastaan myös siinä miten niitä käyttää ja jätimme tarkoituksella monimieliset käsitteet kuten juuri teorian kokonaan pois artikkelista. Emme myöskään keskustelleet tarkasti siitä, mitä tässä yhteydessä tarkoitamme falsifioinnilla ja mitä muut ovat sillä tarkoittaneet, vaikka tähän keskusteluun toki aineksia olisi ollutkin Popperista lähtien.

Vähän aikaa julkaisemisen jälkeen keskustelin toisen kollegani kanssa artikkelistamme. Erästä alamme tärkeää kirjaa (Scott Saganin Limits of Safety) lukeneena ja siitä erään käsityksen falsifioinnista huomanneena hän kysyi juuri siitä asiasta, minkä olimme jättäneet pois: väitimmekö me, että Perrow’n “teoria” ei ole falsifioitavissa koska se ei perustu riittävään “empiiriseen” näyttöön? Artikkelissamme ei oikeastaan esitellä mitään tarkasti rajattua empiiristä “case-tutkimusta”, joten tämä ei ollut toki tutkimustarkoituksemme. Hän huomautti myös osuvasti, että organisaatiotutkijana Perrow ei milloinkaan ole kutsunut ajatuksiaan “teoriaksi”: tämä on vasta muiden jälkikäteen antama nimitys. Ajattelin että tiivistän oman vastaukseni tähän, koska se voi valottaa miten tässä tapauksessa käytimme falsifioinnin käsitettä ja mitä näin ollen tarkoitimme tuolla käsitteellä.

Kun omassa oppiaineessani sosiologiassa puhutaan teoriasta, silloin kun termi siis määritellään, kyse on usein sellaisista käsitteistä ja malleista, jolla pyritään ymmärtämään yhteiskuntaa ja sosiaalista toimintaa hyvin perustavalla tavalla. Esimerkiksi Thomas Schwinn (Lexikon Soziologie und Sozialtheorie: Hundert Grundbegriffe, 2008) linjaa neljä sosiologisen teorian “perusongelmaa” joihin kaikki sosiologiset teoriat tavallaan etsivät omia näkemyksiä: 1) yhteiskuntatieteen ja luonnontieteiden välinen ero, 2) kysymys arvojen vapaudesta, 3) kumpi on ensisijainen, toimija vai systeemi, 4) kumpi on ensisijainen, mikro- vai makrotaso?

Kun keskustelimme kollegani kanssa Perrow’sta, emme olleet kuitenkaan kiinnostuneet näin yleisistä ongelmista (vaikka Perrow’nkin niihin kai voisi jotenkin sovittaa). Artikkelimme ei itse asiassa tarkoituksella määrittele teorian käsitettä tai nyt kun katsoin vielä kerran edes kutsu Perrow’ta teoriaksi. Argumenttimme kannalta voisi puhua myös käsitteistä, tosin tällä kertaa puhumme näkökulmasta.

Kiinnostuimme yhteistä artikkelia kirjoittaessamme siitä, millaisille onnettomuuksiin liittyville näkökulmille on olemassa vastaväitteitä ja miksi. Olimme yhtä mieltä siitä, että hyvä tieteellinen näkökulma sisältää aina ikään kuin sokeita pisteitä, joista muut tutkijat voivat jatkaa muotoillen uusia tutkimuskysymyksiä.

Otan esimerkin tutkimistani sähköinfrastruktuurien ohjaushuoneista. Organisaatiotutkijat Emery Roe & Paul Schulman väittävät, että ohjaushuoneiden turvallisuuskäytäntöjä selittää vain työntekijöiden taito. Sähköohjaushuoneita tutkimalla (havainnointi, haastattelut) Roe & Schulman tulkitsevat, että taitavat työntekijät ylläpitävät systeemejä niin, että ne pysyvät melkein aina toiminnassa jopa vaikeissa olosuhteissa.

Ajatus on mielenkiintoinen ja relevantti, mutta sille on kuitenkin varsin helppo keksiä vastaväitteitä. Entä jos ohjaushuoneen kokenein työntekijä on kuitenkin huolimaton ja tekee inhimillisen virheen? Varmasti tällainen tilanne voidaan kuvitella. Tai entä jos ohjaushuoneen tietokoneruudut näyttävät sellaista väärää dataa, jota kokemus ja taito ei osoita vääräksi? Voisimme varmasti miettiä muitakin vasta-argumentteja ja mielestäni on tosiaan hyvä, että sellaisia löytyy.

Perrow’n näkökulma ei kuitenkaan tunnu aukeavan tähän suuntaan. Sille tuntuu olevan hyvin vaikeaa keksiä sellaisia vastaesimerkkejä, jotka haastaisivat näkökulman perustavan argumentin. Esimerkiksi yksikään Perrow’n kriitikoista (Andrew Hopkins, Roe, Schulman, muut high reliability -teoriat) ei minusta tunnu oikein onnistuneen tässä. He osoittavat kyllä näkökulmaan liittyviä piirteitä ja puutteitakin omissa case-tutkimuksissaan. Mutta niin kuin tutkija John Downer on todennut, suuri osa tutkijoista on varmastikin edelleen sitä mieltä, että tietynlaisissa organisaatioissa ja tietynlaisille systeemeille Perrow’n näkökulma on täysin validi.

Halusimme etsiä syitä sille mistä tämä vastaansanomattomuus johtuu lukemalla Normal Accidentsin huolellisesti uudelleen. Tämän pohjalta väitämme, että Perrow’n näkökulmassa on kaksi olettamusta jotka tekevät siitä “falsifioimattoman” (meidän ymmärtämässä mielessä).

• Normaalionnettomuus voi edelleen olla tulossa, vaikka tutkittavana oleva systeemi ei olisi pettänytkään aikaisemmin. Tämä Perrow’n näkemyksen piirre on myös hyvin tunnettu onnettomuuksiin liittyvässä organisaatiotutkimuksessa.
• Jotta voisimme puhua systeemionnettomuudesta, on ensin määriteltävä systeemi. Perrow’n tapauksessa systeemin käsite on kuitenkin hyvin joustava ja subjektiivinen. Tämä on välttämätöntä tutkitun ilmiön vuoksi, mutta seurauksena saattaa kuitenkin olla myös kehäpäätelmä: systeemin voi aina määritellä niin, että sen komponentit olivat tiukkaan kytkettyjä ja kompleksisti vuorovaikuttavia aiheuttaen normaalionnettomuuden.

Emme halua artikkelillamme “kumota” Perrow’n näkemystä — ehkä falsifiointi on huono käsite, mutta en keksi muutakaan –, vaan pohdimme myös sitä, että jos kyseessä on todella truismi, miksi se herättää niin paljon kritiikkiä ja otetaan toisaalta huomioon niin harvoin käytännössä. Näiden jälkimmäisten seikkojen vuoksi Perrow’n näkökulmaa on mielestämme pidettävä esillä edelleen.